En oikeen osaa sanoa että mulla ois Suomeen ikävä. Ikävän saa niin helposti kuulostamaan negatiiviselta, ihan ku haluis pois jostain jonkun luo tai jonnekin. Ei mulla oo ikävä Suomeen, enemmänki kaipuu. Oon nyt asunu 250 päivää tässä pikkukylässä ja 70 päivää enää jäljellä, voin sanoa olevani aika valmis. Valmis palaamaan kotiin, tuttuun ja turvalliseen, sille omalle comfort zonelle jossa ei joka hetki tartte miettiä miten pitää toimia. Antaisin paljon jotta saisin istua terassilla ruisleivän ja piimälasin kanssa tai saunoa sunnuntai-iltana. 70 päivään mahtuu kyllä vielä paljon enkä todellakaan haluis niitä päivä poiskaan ottaa, aika tuntuu melko sopivalta. On tulossa mun synttärit, Senior Ball, luultavasti telttaretki kavereiden kanssa, kavereiden synttäreitä, graduation, Suomivanhempien kyläily, isäntäperheen kanssa lähialueilla matkailu ja ties mitä kaikkea. Viime viikonloppuna oltiin perinteisissä Cowboy-häissä maaseudulla ja oli ihan mahtava kokemus!
Silti Suomielämä kutkuttelee varpaissa ja ehkä vähän jo sormenpäissäkin, on ihana palata kotiin 10 000 muistoa rikkaampana, vähän lisää elämästä oppineena, ymmärtäväisenä, toisen kulttuurin ja kielen osaavana, onnellisena, monia ystävyyssuhteita ja toista kotia omaavana ja ennen kaikkea katumatta mitään.
Katuisin varmaan koko loppuelämäni jos en ois lähteny, tai en tiiä, koska sillon en tietäis mitä kaikkea oisin menettäny. Niille kaikille ketkä lukee tätä ja edes miettii ihan vähän josko vaihtovuos ois itteään varten ni yhen asian voin sanoa ja sen tossa kyllä sanoinkin jo; jos et lähe ni kadut, mut jos lähet ni et tuu ikinä katumaan. Kyllä vaihtovuosi on välillä vaikeeta mutta se kuuluu asiaan varmaan melkeen ihan jokaisella. Vaikeuksien kautta voittoon vai miten se meni?
Ehkä se vaikein asia koko kotiin paluussa tulee olemaan sopeutuminen. Se oma paikka ei oo enää se sama, kaikki on jollain tapaa niin erilaista ja eniten niistä varmaan mä oon erilaisin itse. Tiiän palaavani takas eri ihmisenä ja vaikka se tuntuuki hyvältä ni en tiedä kuinka kauan aikaa tulee menemään sen oman uuden paikan löytämisessä - ehkä ei montaakaan päivää, mutta ehkä moniakin kuukausia. Sen näkee sitten. Ja varmaan myös se kaipuu tänne, ehkä jopa se ikävä, en haluis liikaa ajatella sitä vielä ku täällä on kuitenki aikaa nauttia, mutta entä jos en sopeudukaan enää takas kotiin ja haluunki vaan takas siihen mulle uuteen, mutta tuttuun paikkaan. Tähän pieneen kylään vuorten vierelle, hippiyhteisöön, High School draamaan ja small talkin paratiisiin.
Helmi
