En voi tajuta. En vaan voi tajuta että tää kaikki on kohta ohi. Mun vaihtovuosi, unelma, jää kohta taakse. Se meni niin nopeesti. Tuntuu että tää ois ollu vaan pitkä ihana uni, enkä tiiä jos haluisin koskaan herätä tästä unesta. Mulla on enää 3 kokonaista päivää ja sunnuntaina pitää sanoa hyvästit hostperheelle. Viime viikolla hyvästelin mun parhaan kaverin Haleyn ja voin sanoa että se oli paljon vaikeempaa ku osasin kuvitella.. Muutamalle muullekin kaverille oon jo sanonu heipat ja huomenna nään varmaan yhen mun parhaista kavereista Brianin vikaa kertaa. Tää on ihan hullua, ei sitä oikeen osaa selittää.
Kesälomalla oon hengaillu kavereiden kanssa ja sit mun vanhemmat tuli tänne 3 päiväksi viime viikolla. Sunnuntaina oli isänpäivä ja sanoin kans heipat mun hostisovanhemmille. Nää vikat viikot ja etenki päivät on kyl vaikeita, samalla aikaa oon niin ilonen kaikesta mutta yhtäkkiä saatan melkeen purskahtaa itkuun kun ajattelen tekeväni jotain asiaa vikaa kertaa. Mut kai se kuuluu asiaan. Ja elämään. Että osaa päästää irti ja sanoa hyvästit - vaikka se tosi epäreilulta tuntuukin. Tää vuosi on kyllä parasta mitä mulle on tapahtunu, jopa ne huonot asiat ja päivät on opettanu mulle niin paljon. Mutta kaikista kiitollisin oon niistä ihmisistä keistä on tullu mulle niin rakkaita ja läheisiä. Tiedän että tuun vielä joku päivä tänne, ehkä vaan käymään, tai kuka tietää jos pidemmäksikin aikaa. Täällä on mun koti ja ainaki puolet mun sydämestä jää tänne asumaan. Mut kyllä Suomikin vähän houkuttelee - kaverit, läheiset ja kaikki hauska kesällä. Mutta eipä oikeen muuten. Mitä jos en mahdukaan enää siihen samaan muottiin ja kuvaan? Pitääkö mun taas luoda uusi elämä? Jos pitää, niin ainakin mulla on tuhat kertaa enemmän asennetta, itsevarmuutta ja positiivisuutta kun koskaan ennen.
-Helmi
