Wednesday's Thoughts

Yhellä mun kaverilla on enää noin 20 päivää siihen, että se lähtee vuodeksi Japaniin. Vuosi. Se on oikeesti pitkä aika. Mutta toisaalta taas niin lyhyt.Tuntuu että aika menis nopeemmin kun ennen, mutta samalla hitaasti. Ristiriitaista. Odottavan aika on pitkä. 

Hassua kyllä, mua taitaa jännittää jopa enemmän ku mun kaveria joka lähtee kohta. Sillä on sentään kokonaan vieras kieli edessä, ihan erilainen kaupunki, ihan erilainen kulttuuri. Kaikki uutta. Mun kohteena on vaan ''perus'' Jenkkilä, jossa puhutaan sitä mukamas tuttua ja turvallista englantia ja kulttuurishokin ei pitäis olla niin valtava. Silti oon tosi epävarma. 

Pelkään että mulla on liikaa odotuksia. Vaikka mä uskon että vaihtovuodesta tulee jäämään käteen mahtavasti uusia kokemuksia, kasvamista, itsenäistymistä, ystäviä ja iloa, pelkään silti odottavani liikaa. Mulla on valitettavasti mielessä jo toiveosavaltioitakin johon haluisin ja unelmoin pienestä koulusta, sekä tietyntyyppisestä asuinympäristöstä. Todellisuudessa tuun varmaan asumaan ihan toisella puolella Amerikkaa ja käymään isossa Jenkkikoulussa kolmen tuhannen muun oppilaan kanssa. En haluaisi valittaa, mutta just tällä hetkellä ajatus tuntuu tosi pelottavalta. 

Kaikenlaiset muutkin pelot vaihtovuodesta pyörii mun mielessä silloin tällöin, vaikka lähtöön on vielä se puolisen vuotta. Entä jos vaikka kaverit tai mä itse muutun vuoden aikana niin paljon, ettei se sama 'kemia' enää toimikaan mun palattua takas? Tai entä jos en saakaan kavereita tai jostain syystä sopeudu kunnolla heti alussa? (Toki tiedän että sopeutuminen vie oman aikansa mutta silti!) Tai vaikkapa jos isäntäperheen kanssa hommat ei luista. Lähen kuitenkin maailman toiselle puolelle yksin, vaikka siellä se tuttu ja turvallinen englanti odottaakin. Ei perhettä, ei kavereita, ei tuttua karvakoiraa, ei omaa sänkyä, ei mitään omaa tai tutta. Vaan ne muistot ja ehkä pari valokuvaa mukana. Moni jolle oon tästä jotain maininnu on vaan todennu ''Älä nyt valita, sä pääset vuodeks Amerikkaan! Kyllä sä siellä saat kavereita ja kaupanpäälle opit englantia ja pääset shoppailemaan.'' Tiedän, mutta ei lähtö silti tuu olemaan mikään helppo.

Tää kaikki tuntuu jotenki tosi oudolta ja oikeestaan vasta nyt oon alkanu ymmärtää mitä kaikkea vuosi voi tuoda tullessaan. En silti valita tai oo perääntymässä. Vaihtovuosi toisessa maassa on mun unelma ja mä haluun elää mun unelmaa.

Kaikenkaikkiaan oon siis tosi tyytyväinen ja vaikka mua pelottaa ja jännittää, en malttais odottaa. Vaihtariksi lähtö on ehkä yks mun hulluimmista ideoista ikinä, mutta silti varmasti yks parhaista mitä mulla tulee ikinä olemaan. Mulla on mahollisuus lähteä, ja oon halunnu tätä kauan. Kukaan ei pakota mua menemään ja tää on ihan mun oma valinta. Tiedän myös ihmisiä jotka haluis lähteä, muttei vaan syystä tai toisesta voi, joten tunnen itteni aika onnekkaaksi. Vaikka mä jätänki tän kaiken suomielämän taakse, ni toivon löytäväni toisen kodin myös Amerikasta.

Helmi